Miksi ihmeessä naimisissa?

Tämä kysymys toistuu useamman kerran päivässä, oikeastaan aina kun tapaa uusia ihmisiä. Pohjois-Eurooppalaiset ottavat asian yleensä kohteliaan tyynesti ja jatkavat keskustelua eteenpäin, mutta Etelä-Eurooppalaisten kanssa tilanne on ihan toinen. Ensimmäisen kerran kun minulta kysyttiin "mutta miksi olet naimisissa?" kysymys tuntui hauskalta ja vastasin siihen mielelläni. Vastaus kysymykseen on helppo; Elämässä kaikki on niin kuin pitää, täydellistä. Olen nähnyt tarpeeksi tietääkseni mitä haluan ja minun ei tarvitse etsiä mitään. Olen ehtinyt kiertää maailmaa yksin ja itsenäistyä. Ja mitä elämän kokemuksiin tulee, naimisissa oleminen ei tule niitä mitenkään tulevaisuudessa vähentämään - Päinvastoin. Ainoa muutos on se, että koemme nyt Jeren kanssa yhdessä. 

Nyt kysymys alkaa jo reilusti ärsyttämään. Etenkin kun kysyjän pitää vääntää naamalleen epäuskoisen kauhistunut ilme, joka ei haihdu vaikka olen jo kysymykseen vastannut. Vastauksesta seuraa toteamus "niin, mutta silti, olet vasta kaksikymmentäkolmevuotias, miksi ihmeessä?" Ymmärrän kyllä, että monille tämän ikäisenä naimisiin meneminen olisi hurja juttu, mutta miksi et antaisi toisen elää elämäänsä omalla tahdillaan. Viimeinen niitti tuli tänään bussissa kun Italialainen opiskelija (mies) kysyi näiden kysymysten jälkeen "onko sinulla siis lapsi?" "Ei." "Ihanko vaan rakkaudesta?" "Niin." "Sanoiko miehesi että sinun pitää joko mennä naimisiin tai jäädä Suomeen" "EI." Jeez, shut up already...